Empathica's Blogi

Mitä kuuluu päämajaan?

Jätä kommentti

Tämän postauksen kirjoittelu on venynyt ja venynyt, osittain ihan tiedostetusti ja vetkuttamalla. Edelliset oman lauman kuulumiset olen kirjoitellut elokuun alussa kesäloman lopussa. Silloin minun laumani oli vielä kokonainen. Nyt pitäisi purkaa sanoiksi Rinin ja minun liki 15-vuotisen yhteisen taipaleen viimeinen luku.

Rakkaat mummukoirat Seela ja Rini kevättalvella 2021, kuvannut Hanna Lehmusvuori

Elokuun alussa kaikki oli vielä, noh, ihan hyvin. Rini jaksoi lenkkeillä, se oli pirteä ja iloinen oma itsensä. Hieman ennen elokuun puoliväliä Rini oli vähän vaisumman oloinen, mitä se aiemminkin oli ollut, kun Carthropenin pistospäivä alkoi lähestyä – lääkkeen vaste ei siis aina kantanut seuraavaan pistokseen saakka. Elokuun puolivälin aikoihin Rini sairasti rajun mahataudin, joka vei siltä voimat, se oli ihan voipunut yhden päivän. Käytiin lääkärissä, koska lähiklinikka olikin yllättäen kiinni, ja mummulle piti saada Carthropen-pistos jostain. Päästiin kotiin, mahataudista onneksi selvittiin. Carthropenista ei kuitenkaan enää tullut nimellistä vastetta. Jouduin pitämään Rinille välipäiviä lenkkeilystä, mistä tietysti myös tiesin, että lähtölaskenta oli alkanut. Aluksi välipäivistä oli se apu, että Rini oli välipäivän jälkeen pirteämpi. Apu jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi.

Elokuun puolivälin jälkeen Rinillä alkoi tulla vähitellen yölevottomuutta, oli varmaan kipuja. Kipulääkkeen nosto auttoi hieman, muttei vienyt levottomuutta kokonaan. Rinin hengitys kuulosti välillä raskaalta. Päivisin Rini nukkui levollisesti, välillä öisinkin, mutta levottomia öitä alkoi olla useammin.

Ainon ja mun laumat kevättalvella 2021, kuvannut Hanna Lehmusvuori

Ajan varaaminen viimeiselle matkalle oli yksi vaikeimmista ja ahdistavimmista asioista, mitä olen joutunut tekemään. Tiesin, että Carthropenin vasteen heikentyminen oli huono merkki. Mietin hetken kipulääkityksen tehostamista esim. gabapenttiinillä, mutta Rinin keuhkotilanne huomioiden se tuskin olisi tuonut hyvää jatkoaikaa. Yritin muistaa lupaukseni, jonka tein Rinille vuosi aiemmin – että yhteistä aikaa ei osteta hinnalla millä hyvänsä. En myöskään halunnut, että Rinin vointi romahtaisi sillä seurauksella, että sille pitäisi tehdä hätäeutanasia. Kun Aino kertoi varanneensa Seelalle ajan viimeiselle reissulle, se oli eräänlainen liikkeellepaneva voima myös minulle – nyt minun on vain tehtävä se, mikä on tehtävä. Seela – toinen Rinin jäljellä olevista viimeisistä nuoruuden ystävistä – nukkui ikiuneen viisi päivää ennen Riniä.

Viimeisinä päivinä käytiin kaverilenkeillä, treenattiin, käytiin kaupungissa Rinin kanssa kahvittelemassa ja jätskillä ja minä yritin tallettaa sydämeeni jokaisen hetken. Rinin silmiin syttyi tuttu ja niin rakas palo, kun treenattiin ja oltiin yhdessä. Muistan vieläkin, kun Jalosen Mika joskus vuosia sitten koulutuksessa sanoi Rinin tekevän töitä täysillä ja koko sydämellä. Niin Rini teki vielä viimeisissä treeneissäkin.

Nämäkin kuvat on ottanut Hanna Lehmusvuori kevättalvella 2021.

Rini nukahti viereeni elokuun viimeisenä päivänä, kolme viikkoa ennen 15-vuotissynttäreitä. Puhelimessa on paljon videoita Rinin viimeisistä päivistä ja koneella kameralla otettuja kuvia. En ole vielä pystynyt käymään niitä läpi. Olen kohta ollut ilman Riniä 4kk, mutta ikävöin sitä edelleen ihan valtavasti. En tiedä, tunnenko koskaan enää niin vahvaa yhteyttä toiseen elävään olentoon. Rini oli minun sielunpuolikkaani, rakas ystäväni, Elämäni Koira.

Rinin kuoleman jälkeen syksy on tuntunut pitkältä, pimeältä ja raskaalta. Töissä on ollut kauheaa kiirettä ja kuormittavaa, päästiinpä vielä tässä marraskuussa tekemisiin koronan kanssakin, kun se löysi tiensä osastolle. Koronasta selvittiin onneksi suhteellisen vähällä, nyt on jäljellä vain se kiire ja kuormittavuus. Niille ei taida olla luvassa helpotusta koskaan.

Kuten jossain aiemmassa postauksessa muistelen kirjoittaneeni, suunnitelmissa oli Freyan ja Odinin lähdettyä meiltä keskittyä opettelemaan elämää kahden koiran kanssa. Se suunnitelma ei tässä loppuvuoden aikana tosin ole toteutunut. Ensin Taika aloitti juoksunsa heti Odinin lähdettyä uuteen kotiin, Taika olikin meillä lauman jatkona reilun pari viikkoa. Taikan palauduttua kotiin oltiin omalla porukalla reilu viikko, sitten hieman yllättäen meille tuli yhteisomistuskoirani Moira (Color Runs Ready for Success). Moira viipyi meillä kuukauden. Jossain välissä kirjoitinkin Facebookkiin, että mulla on nykyään kaksi omaa koiraa – ja kiintiömusta. Pari viikkoa oltiin taas omalla porukalla, kunnes viime viikonloppuna oli aika hakea Taika meille mammalomalle. Melkoista ruljanssia on siis ollut. Alla olevissa kuvissa mun tyttöjen kaverina on Moira.

Kaiken tämän härdellin keskellä on ollut vähän hankala sanoa, miten Lempi ja Sara ovat suhtautuneet Rinin poismenoon. Sara silloin aluksi jäi joitakin kertoja lenkillä jälkeen ikään kuin Riniä odottelemaan, sitä se teki jo Rinin eläessä. Ainoa selkeä konkreettinen ero mun koirissa on tullut koirien ohittamisessa. Olin aina ajatellut, että nuoriso ei ota Rinistä mitään vaikutteita, kun se on niin selkeästi vanhempi kuin muut. Rini oli tosi helppo kaikissa arjen tilanteissa – se ei vähääkään välittänyt vastaantulevista koirista eikä sitä hetkauttanut oikein mikään muukaan. Ilmeisesti Rini rauhoitti käytöksellään kuitenkin nuorempia, sillä nyt, kun Riniä ei enää ole, Lempi tuntuu vetävän isommat pultit vastaantulijoista, ja Sara lähtee siihen mukaan. Lempi on siis aina kiihtynyt vastaantulevista koirista, nyt se vaan näkyy entistä selkeämmin. Sara ei yksinään reagoi. Tätä täytyisi työstää, mutta se on näiden vierailevien tähtien ansiosta ollut vähän haastavaa, niin ei olla päästy siihen kunnolla tarttumaan. Mutta ehkä sillekin tulee oma aikansa.

Lempi tykästyi Rinin vanhaan pehmovalaaseen

Lokakuussa käytiin isolla porukalla Katriinalla hoidettavina, mukana oli Lempin ja Saran lisäksi Keksi (E. Naroona), Maaru (E. Shaula) ja Oodi (Red’n Ready Make It Double). Keksistä ja sen polven huonontuneesta tilanteesta kirjoitin johonkin aiempaan postaukseen. Osteopatia on auttanut – nestekierto on kohentunut, nivelien kuivuus helpottunut, toispuoleisuus poistunut. Oireeton Keksi kuitenkaan ei ole ollut, etenkin syksyn kosteat ja koleat kelit näkyivät jalan käytössä. Aino käytti Keksin eläinlääkärissä tsekkauksessa marraskuussa ja samalla pohdittiin, mitä on tehtävissä – ja järkevä ylipäätään tehdä. Katriina kannusti kokeilemaan uutta koirien nivelvaivoihin kehitettyä pistosmuotoista lääkettä nimeltä Librela, ja sitä Aino olikin klinikalta kysynyt. Eläinlääkäri oli Librelan suhteen niinkin toiveikas, että oli pistoshoidon aloituksen jälkeen ohjeistanut laskemaan gabapenttiinin alas. Keksi alkoi kuitenkin oireilla jo gaban alasajon aikana, jolloin minä kyseenalaistin sen laskuohjelman järkevyyden. Nyt Keksillä menee gabapenttiini samalla annoksella kuin mihin se nostettiin kesällä ja Librela rinnalla. Jos oireet pahenevat, on mahdollista antaa vielä tulehduskipulääkettä lisäksi. Toki jos oireet tästä pahenevat, niin se on merkki siitä, että pian ollaan raskaiden päätösten äärellä. Keksi on aina ollut iloinen, aktiivinen, hyvin vauhdikas ja fyysinen koira. Elämä, jossa pitää koko ajan olla levossa, ei ole Keksin (eikä tietysti minkään muunkaan koiran) arvoista.

Ihana Keksi kesällä, kuvannut Hanna Lehmusvuori

Maarulla oli Katriinan hoidossa hoidettavaa takapäässä ja niskassa, pikku-Tipunen on pinkonut agilityssä aika lujaa ja se jättänyt oman jälkensä kehoon. Maaru vastasi hoitoon hyvin, ja hoidon jälkeen on kyllä treeneissä ja kisoissa taas kulkenut lujaa.

Oodi kävi tsekkauksessa ennen luustokuvia. Sen tilanne oli parempi kuin kesällä, mutta edelleen sen nestekierrossa on jotain vähän pielessä.

Sara oli niskastaan jumissa ja lantiostaan kierossa, muistaakseni oikealle puolelle, mikä Katriinan mukaan viittaa aina traumaperäiseen tilanteeseen. Saralla oli hoidossa kovin vaikeaa, kun oli paikat jumissa, mutta kun vähän saatiin oloa helpotettua, se malttoi heti paremmin olla hoidettavana. Sarsu on aika liikuttava Katriinalle mentäessä, se heittäytyy suoraan selälleen patjalle, kun hoito alkaa.

Lempi oli ollut arjessa hivenen raskas ennen Katriinan hoitoa, tuntui, että se ei tiennyt yhtään, miten päin sen olisi pitänyt olla. No syy selvisi, kun Katriina pääsi Lempiä hoitamaan – sen kehokaan ei tiennyt. Lempi oli kierossa lantiosta, sitten rintarangasta, ja kun ne saatiin vähän aukeamaan, lantio veti vielä toiselle puolelle mutkalle. Katriina sanoi heti, että Lempi täytyy hoitaa pian uudelleen.

Mulla oli varattuna aika myös Rinille, mutta kun Rini ei omaa aikaansa päässyt enää käyttämään, enkä saanut siihen hätään ketään tilalle, niin Katriina suostui hoitamaan minut. Ei tarvinne miettiä, kuka oli eniten jumissa koko porukasta – mulla oli kuulemma vain lantio monta senttiä kierossa, pää vähän kainalossa ja yksi raaja irti. Jätin ajanvarauksen seuraavaan hoitooni jo 10 vuoden päästä.

Nämä kuvat ovat Taikan syksyn hoitoreissulta

Marraskuussa mulla oli varattu Katriinalle kahden koiran hoito, sinne pääsivät Lempi ja Moira. Lempin tilanne oli korjaantunut hyvin lokakuusta, sillä oli pientä jumia niskassa ja vasemmassa etujalassa. Moira sen sijaan oli odotetusti ihan kauheassa kunnossa, olin sitä syksyn aikana pari kertaa käynyt hieromassa ja toteamassa tilanteen. Moiran kehosta oli mahdotonta nimetä yksittäistä isoa ongelma-aluetta, mikä kertonee tilanteen vakavuudesta omaa kieltään. Vatsan alueella sillä oli paljon hoidettavaa, vasen puoli oli kuin viulunkieli. Hienosti Moira antoi kuitenkin hoitaa itseään ja vastasi hoitoon hyvin. Moira täytyy käyttää hoidossa piakkoin uudelleen.

Moiralla alkoi melkein heti meille tultuaan juoksu. Se oli tarkoitus astuttaa seuraavasta (eli nyt alkaneesta) juoksusta, jota odoteltiin vasta keväälle, mutta nyt se ei todellakaan ollut siinä kunnossa, että pentuja olisi voinut sille ajatella.

Emppuporukalle järjestin lokakuun viimeisenä viikonloppuna agilitypäivän Ainon koutsaamana. Itse en päässyt muiden kanssa aksaamaan, mutta pääsin etkoille Ainon ja Saijan kanssa. Alla videopätkää meidän treeneistä. Tämä ei ollut ihan sama rata kuin mitä muut tekivät, mutta tässä oli paljon samoja elementtejä.

Raskaasta syksystä huolimatta on koetettu treenailla koirien kanssa. Sara on saanut agilityyn lisää räyhäenergiaa, mikä on välillä hyvä ja välillä ei. Se on melkoinen junttura, kun se päättää, että joku asia tehdään jollain tavalla. Keppiongelmat pahenivat siinä määrin, että palattiin takaisin ohjureihin, yllä olevassa videossa ne näkyvätkin. Ohjurit toivat lisää varmuutta, ja niitä on tässä syksyn mittaan vähitellen häivytetty pois. Lempin agisyksy on ollut vähän rikkonaisempi, mutta treeneissä Saukki on tehnyt aika kivasti hommia. Kepeille pitäisi lisätä vähän haasteita samoin kuin alkaa vaatia kontakteilla itsenäisempää työskentelyä.

Paimentamassa ollaan käyty noin parin viikon välein. Lempi on saanut siellä kivasti itsevarmuutta lisää, se menee ahtaisiin paikkoihin vähän rohkeammin. Tahmeammilla lampailla Lempillä ei oikein riitä voima (itsevarmuus), mutta on sen työskentely niilläkin parantunut. Viimeksi Lempi sai tehdä töitä Mirvan liukkaammilla lampailla, ne olivat oikein sopivat Lempille, vähän piti tosin puuttua työskentelyetäisyyteen.

Saran kanssa paimennus on ollut ihan mahtavaa! Pitkän tauon jälkeen piti vähän purkaa kaasua ja suitsia käytöstä, mutta Sara työskentelee niin tehokkaasti, että se saa tahmatassulampaatkin pidettyä liikkeessä. Vähän vielä keskustellaan, tarvitseeko haukkumalla kommentoida, jos lähetän Saran kaarelle. Sara on selvästi sen tyyppinen koira, että jos se kerran pääsee tekemään jotain typerää, niin käytös jää helposti päälle – pitää siis puuttua heti ja riittävällä voimakkuudella. Pari edellistä treeniä on olleet tosi kivoja, on opeteltu lampaiden katsomista, liukkailla lampailla työskentelyä (piti tosissaan vaatia pitämään etäisyyttä, mutta viestin mennessä perille Sara teki töitä raviaskeleilla ja tosi rauhassa!) kuljettu kujista, porteista ja silloista. Kummasti molemmat koirat ovat menneet eteenpäin, kun on päästy säännöllisemmin käymään.

Saran kanssa oli tarkoitus yrittää vielä päästä avoimen luokan tokokisoihin tämän vuoden puolella, mutta kiikarissa olleet kisat täyttyivätkin jo ennen kuin ilmoittautuminen aukesi seuran ulkopuolisille. Meidän oli tarkoitus myös mennä Oili Huotarin tokokoulutukseen, mutta mulla oli tietenkin sen työpaikan koronakriisin keskellä flunssaoireita, joten en uskaltanut lähteä. Sain ensi vuodelle kuitenkin Saralle paikan Motivaatiolle tokon valmennusryhmään, huippua! Katsellaan avoimen luokan kisoja sitten ensi vuonna uusilla säännöillä ja treenaillaan tässä välissä sen verran, mitä ennätetään.

Rakas trio kevättalvella, kuvannut Hanna Lehmusvuori

Lempille olen yrittänyt saada paikkaa rallytokovalmennukseen, mutta paikat ovat kiven alla. Etsintä jatkuu. Mestariluokassa meno alkaa olla jo sen verran haastavaa, että olisi hyvä saada ulkopuolisen silmät tarkastelemaan niin koiran kuin omaakin toimintaa.

Muutenpa meidän arkeen ei oikeastaan sen ihmeellisempää kuulu, päivittäin ollaan lenkkeilty ja koetettu jotenkin selvitä päivästä toiseen. Viime viikon olin lomalla, joka alkoi Emppujen pikkujouluilla Motivaation hallilla hoopersin ja syömisten merkeissä! Oli niin ihanaa ja hauskaa, juuri sitä, mitä olen tähän pimeän syksyn vastapainoksi kaivannut! Alla videokooste koirien touhuista, videon kokosi Aino:

Tiistaina suunnattiin koirien kanssa Joensuuhun, siellä lenkkeiltiin ja käytiin mummon luona. Torstaina auto vei meidät Raaheen Tiinan ja Vipsin (E. Salacia) ja Mörkön luo. Kumma kyllä, tällä kertaa ei oltu suunniteltu Tiinan kanssa mitään minuuttiaikataulua, kävin perjantaina vain hoitamassa pari hieronta-asiakasta, muuten vaan lenkkeiltiin ja otettiin rennosti. Lauantaiaamuna ajeltiin Ouluun, jossa käytiin lenkillä, sitten suuntasin Marja-Leenan ja Jarin luo Taikaa (E. Eyes On Me) meille hakemaan. Taika tuli tällä kertaa kuin toiseen kotiinsa, se on ollut tosi hyväntuulinen ja iloinen, ei lainkaan niin ihmeissään kuin viimeksi meille tullessaan.

Maanantaina oli edessä töihinpaluu loman jälkeen, onneksi ei ole enää kuin huominen työpäivä ennen synnytysvapaille jäämistä, sillä aika paha loman jälkeinen kooma on vallinnut koko viikon! Tänään käydään Taikan kanssa röntgenissä kurkistamassa, minkä kokoinen pentue meille on tulossa tällä kertaa. Taika on pyöreä, mutta vatsa ei ole valtavan suuri, toivotaan nyt kuitenkin, että olisi vähän runsaslukuisempi porukka. Taika on jaksanut hyvin lenkkeillä ja ruoka maistuu, joskin sitä aika paljon närästää. Ruoka on jaettu kolmeen annokseen. Pentuhuoneen laitoin valmiiksi jo lomalle lähtiessäni, joten siitä ei tarvitse tämän viikon kiireiden keskellä onneksi enää murehtia. Pennut potkivat kovasti ja Taikalla on välillä aika tuskaista löytää sopivaa asentoa – useimmiten se makaa mahansa päällä kuin kanaemo muniaan hautoen 😀 Onneksi tässä ei ole enää montaa päivää, kun pitäisi jo helpottaa!

Seuraavaa päivitystä ette toivottavasti joudu odottamaan ihan näin kauaa – koitan päivitellä blogia mahdollisimman pian, kunhan täällä synnytyksen päivystysvuoroissa viikonvaihteessa kerkeän. Onneksi kaikki kiireet on kasattu tälle viikolle, pian heittäydytään oloneuvoksiksi ja nautitaan vaan pennuista!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s