Empathica's Blogi


5 kommenttia

Rakas Neve

Toivoin, ettei tarvitsisi tehdä tällaista päivitystä vielä aikoihin, mutta toisin kävi.

Hazelmoor Nefertiti Nia ”Neve” 21.9.2006-19.10.2018

DSC_0084

Kiitos rakas Neve-kulta näistä unohtumattomista 9,5 vuodesta, jotka sain kanssasi, en vaihtaisi niistä päivääkään. Olisin toivonut yhteistä aikaa vielä lisää, mutta eihän mikään aika maailmassa olisi ollut riittävän pitkä kanssasi. Mulla on ihan hirveä ikävä.

DSC_0115

”Hei ethän pois mee

en mä osaa elämää ilman sua.”

IMG-0151

Mainokset


Jätä kommentti

Rini ja Neve 12 vuotta!

Voi mummut ❤ Olen niin kiitollinen jokaisesta päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta. Pysytään vielä pitkään yhdessä ❤

DSC_0028

Kahdeksan pennun pentueesta seitsemän on vielä menossa mukana. Fede-veli lähti sateenkaarisillalle elokuun puolivälissä. Eipä ole kovin montaa näin isoa pentuetta rodun parissa tullut vastaan, jossa kaikki olisivat lähes 12 vuoden ikään asti eläneet.

DSC_0043

Mummut porskuttavat vielä ikäänsä nähden hyväkuntoisina, pirteinä ja iloisina. Molemmat ovat aina valmiita hommiin ❤ Nevellä on kesän jälkeen takapäästä lähtenyt lihasmassaa, mutta nyt lihaksistossa ei ole toispuoleisuutta (toisin kuin viime vuonna nisäkasvaimen aikoihin). Ei Rininkään lihaksisto ihan ennallaan ole, mutta se liikkuu vielä varsin hyvin. Arjessa nämä ovat niin helpot ja mutkattomat – toimivat kuin ihmisen mieli ja herättävät ihastusta ympärillään.

DSC_0045

Paljon onnea rakkaat mummukoirat 12-vuotissynttäripäivänä! ❤


Jätä kommentti

Rakkaat 11-vuotiaat mummut!

11 vuotta, ihan uskomatonta! Vastahan kannoin pienen Rini-pentusen kotiin, ihan hetki sitten käytiin hakemassa 2,5-vuotias Neve meille uutta elämää kokeilemaan. Nuoresta kaksikosta kasvoi luotettavat, ihanat ja persoonalliset kaverit harrastuksiin ja arkeen. Vuodet ovat menneet niin nopeasti. Välillä toivon, että voisi palata menneisiin vuosiin, elää ne uudelleen.

21587064_495949904098373_4152027336051418289_oKaikki postauksen kuvat (c) Heli & Jouni, kiitos jälleen kerran ihanista kuvista!

Viime viikonloppuna järjestettiin iltagaala, jossa juhlistettiin mummujen tulevaa juhlapäivää vähän ennakkoon. Iltagaalaan osallistuivat lähes kaikki tässä Jyvässeudulla asuvat laajennetun Emppuperheen jäsenet, se lämmitti mieltä kovasti! Viime vuonna mummujen isot synttärit jäivät juhlimatta, joten tänä vuonna juhliminen tuntui entistäkin tärkeämmältä. Koskaan ei voi tietää, mitkä synttärit jäävät viimeisiksi, sen kulunut vuosi on opettanut.

21753189_495949784098385_6371022570315719988_oJuhlien veteraani-ikäisten edustus

Kaikkiin Empputapaamisiin syöminen on liittynyt vahvasti, niin myös näihin. Syömisen ohessa treenattiin vähän, tehtiin tokoa, rallytokoa ja pennuille agilityn pentualkeita. Mummut tarjosivat synttäreillään myös virallista ohjelmaa omien leikkimielisten nimikkokilpailujensa merkeissä!

Neven nakinsyöntikilpailussa oli jonossa viisi lautasta, joissa jokaisessa oli kolme nakinpalaa. Kilpailun luonne oli hyvin yksinkertainen: kuka syö nakit nopeiten? Kisa oli tiukka ja yllättävän haastava, mutta meillä ja koirilla oli tosi hauskaa! Kisan tulokset tässä alla:

1. Mauri 10,04s
2. Katla 12,65s
3. Messi 14,20s
4. Keksi 14,97s
5. Seela 15,01s
6. Mimmi 16,03s
7. Lempi 16,51s
8. Rini 20,95s
9. Neve 22,21s
10. Armas 22,40s
11. Edi 23,77s
12. Ruuti 25,19s
13. Freya 25,44s
14. Karkki 26,48s
15. Rita 27,80s
16. Vilppu 27,88s
17. Lenni 32,25s
18. Löre 38,01s

Muutamia kuvia nakinsyöntikisasta

Rinin nimikkokilpailuna tehtiin ”hallihakua” eli oltiin piilosilla! Rakennettiin pikkukentälle kolme piiloa, joissa kaikissa oli piilossa ihminen. Ohjaaja seisoi merkityllä alueella ja sai sieltä ohjata ja lähettää koiraa piiloille, 5s aikasakolla sai myös pyytää piilossa olevalta esim. ääniavun koiralle. Tämä oli tosi hauska ohjelmanumero, ja hienosti kaikki koirat löysivät piilossa olevat ihmiset, vaikka hakua eivät olisi koskaan treenanneetkaan!

1. Karkki 39,47s
2. Katla 40,56s
3. Mauri 43,22s
4. Keksi 43,88s
5. Edi 44,88s
6. Lempi 59,58s
7. Rini 59,92s
8. Löre 1min 11,58s
9. Neve 1min 20,19s
10. Ruuti 1min 29,59s
11. Armas 1min 30,72s
12. Vilppu 1min 48,38s
13. Seela 1min 48,55s
14. Freya 2min 02,09s

Kuvia piilosleikistä

Oli kyllä hauska ja ikimuistoinen ilta, lämmin kiitos kaikille osallistuneille! ❤

Mummujen synttäriviikkoa ollaan vietetty vähän ristiriitaisissa tunnelmissa. Neveä käytin tiistaina Tampereella Katriinan hoidettavana. Noin kuukausi sitten huomasin rallytreeneissä, että Neven takapäänkäyttö oikealla puolella oli vieläkin tahmeampaa kuin normaalisti. Kokeilin selkää ja jalkoja syyn löytämiseksi, ja säikähdin ihan huomatessani, että oikeasta takajalasta oli lihasmassaa kadonnut huomattavasti. Aloitin Nevelle saman tien kipulääkekuurin, ja se oli seuraavina päivinä pirteämpi ja liikkui paremmin. Kun akuutti kipu saatiin hoidettua pois, hieroin Neven läpi, mutten lihastasolta löytänyt mitään lihaskadon selittävää. Treenit jätettiin tauolle ja keskityttiin metsälenkkeihin epätasaisella pohjalla.

Neve asettui Katriinan hoitohuoneeseen mennessä itsestään patjalle hoidettavaksi – sitä se ei kahdella edelliskerralla ole tehnyt. Se oli taas kipeä, mutta tilanne ei onneksi ollut päässyt niin pahaksi kuin mitä se heinäkuussa oli. Takajalkojen puoliero oli tasoittunut, mutta nyt huolta aiheuttaa, että Neven kehon koostumus on kauttaaltaan muuttunut lyhyessä ajassa – lihaskatoa on tapahtunut ja rasvakudosta tullut tilalle. Muutos voi olla iästä johtuvaa, kipuilleen selän aiheuttamaa, mutta eipä pysty sanomaan, mikä vaikutus tähän on murheenkryyni nro 2:sella…

Viime viikonloppuna koirilta kynsiä leikatessani löysin Neveltä ärhäkän näköisen nisäkasvaimen, se on ilmaantunut lyhyessä ajassa. Keskiviikkona käytiin näyttämässä sitä eläinlääkärille, ja kuten vähän etukäteen uumoilinkin, eläinlääkäri suositteli sen ja kohdun sekä munasarjojen poistamista leikkauksessa. Olen Neven sterilointia miettinyt jo pitemmän aikaa, mutta se on tässä kaiken muun keskellä vaan lykkääntynyt. Toisaalta myös pelottaa lähteä noin isoa operaatiota tekemään tämänikäiselle koiralle, vaikka Neve ikäisekseen on melko hyvässä kunnossa.

Neveltä kuvattiin käynnin yhteydessä keuhkot operaatiota silmällä pitäen ja samalla varmistettiin, ettei sillä esim. ole kasvainten lähettämiä etäpesäkkeitä keuhkoissa. Keuhkot olivat puhtaat. Sen sijaan rintaranka ei ollut – huonostakin kuvasta oli nähtävillä kolme silottumaa ja yksi muodostumassa oleva spondyloosisilta. Ikääntyvälle koiralle tuskin epätavallisia löydöksiä, ja tämän kevään kipuiluja seuranneena jotenkin osasin vähän tätä epäilläkin, mutta murehtimista tai surua se ei helpota. Selkää kuvataan lisää vielä operaation yhteydessä ensi viikolla.

21752775_495950000765030_623558979675133282_o

Voi rakkaat mummut, niin ihanat ja korvaamattomat ❤ Saisinpa niiden kanssa vielä monenmonta hyvää vuotta lisää, ilman kipuja ja murheita. Nyt yritetään nauttia jokaisesta päivästä ja hetkestä, ja toivotaan, että Neven operaatio sujuu hyvin ja ilman komplikaatioita. Rini on onneksi voinut hyvin, ei tässä sydän tai pää kestäisi murehtia useammasta yhtä aikaa.


3 kommenttia

Uusi alku?

On meilläkin tapahtunut jotain. Ei olla tahkottu kisatuloksia, mutta on otettu yksi vaikeimmista askelista eteenpäin. Varautukaa kilometripostaukseen, sillä lupasin ystäville ”tarkemman reissuselostuksen” blogiin. Meille muutti pari viikkoa sitten tällainen:

DIN_0792

Jokainen, joka minua vähänkin tuntee, tietää, etten ole kovinkaan impulsiivinen, mitä tulee koirien hankintaan. On paljon tyypillisempää, että murehdin, märehdin, mietin ja pohdin, yleensä aika pitkään, joskus vuosiakin. Silloin, kun minulla vielä oli Hilda, olin ajatellut, että seuraava pentu voisi tulla ehkä joskus ensi vuonna aikaisintaan. (Jos vaan suinkin maltan odottaa sinne saakka.) Mutta sitten minulla ei yhtäkkiä ollutkaan enää Hildaa, ei koiraa, jonka kanssa voisin ajatella harrastavani vielä useita vuosia aktiivisesti. Rini ja Neve ovat vielä nyt hyvässä kunnossa, mutta fakta on, että ne täyttävät tänä syksynä 11 vuotta, enkä voi ajatella treenaavani niitä kovin tavoitteellisesti enää kovin monta vuotta eteenpäin.

Olen kärsinyt kroonisesta pentukuumeesta vuosikausia. Viime joulukuusta lähtien pentukuume on ollut poissa. Ei minulla ollut pennun kaipuu vieläkään, oikeastaan pelkkä ajatus pennun ottamisesta ihan rehellisesti pelotti. Kai se pelottaa vähän vieläkin. Pelko ei ole estänyt katselemasta, millaisia pentueita on tulossa. Joistakin pentueista vähän kyselinkin, kysyminenhän ei maksa vielä mitään.

DIN_0773

2,5 viikkoa sitten tulin yövuoroon töihin ja selasin tapani mukaan taas aussiekasvattajien sivuja. Selailin yhtä facebookin seka- ja työlinjaisten aussieitten kasvattajien ryhmääkin, jota aina silloin tällöin olen silmäillyt. Eräs kasvattaja oli sinne laittanut kuvia pennuistaan ja kertoi muutaman pennun olevan vielä vapaana, yksi tyttökin joukossa oli. Olin pentuetta silmäillyt vähän joskus aiemminkin, mutten oikeastaan muista aiheesta sen enempää. Katselin pentujen kuvia, linkitin Ainolle kuvan ja tuumasin, että siinä on aika soma pentu. Aino kysyi, tuliko fiilis. En oikein osannut vastata, lähinnä mieleeni tuli sata syytä, miksi nyt ei kannata, ei ole hyvä hetki, en ole valmis ja kun en oikeasti pysty vielä ajattelemaan mitään pentua. Aino totesi, että no miksi et kysyisi, kun se kysyminen ei vielä mitään maksa. Ajattelin ensin, että en taida kysyä, mutta hetki myöhemmin olinkin sitten jo naputtamassa viestiä. Lopuksi painoin pienen empimisen jälkeen lähetä-nappia. Sillä olikin aika kauaskantoiset seuraukset!

Vaihdoin kasvattajan kanssa aika monta viestiä alkuyön aikana. Kävi ilmi, että pentu, jonka alun perin piti olla vapaana, olikin jo varattu, mutta toinen narttupentu saattaisi olla vapaana. Jäätiin niille puheille, että hän palaa asiaan, minä huokaisin jo vähän helpotuksesta – huh, eiköhän se tähän jää. Aamulla menin nukkumaan yövuoron päälle, mielessäni hetken leikitellen, että millaistahan elämä olisi, jos pentu tulisikin. Nukahdin huojentuneena ajatellen, että onneksi ei vielä. Kun heräsin ja katsoin puhelinta, huomasin saaneeni aika monta viestiä. Narttupentu on vapaana. Katselin kuvia, lueskelin uudelleen ja uudelleen vanhempien ja pennun kuvauksia. Mietin, että jos pentu on puoliksikaan niin hyvä kuin kuvaus antaa ymmärtää, se kuulostaa oikeastaan aika täydelliseltä.

DSC_0240

Sitten kasvattaja kysyi, mitä oikein olen pennun varalle tulevaisuuteen suunnitellut. Kotisivuiltani käy ilmi, että kasvattamani aussiet eivät ole työlinjaisia. Olenko suunnitellut pennun jalostuskäyttöä, jos olen, millaiselle koiralle. Ihan asiallisia kysymyksiä, taatusti kysyisin itsekin, jos toinen kasvattaja olisi kiinnostunut minun pennustani. Kerroin, niin kuin asia on – olen ensisijaisesti etsimässä pentua perheenjäseneksi ja tulevaisuuden harrastuskaverikseni. Kerroin omasta ihanneaussiestani, kasvatusideologiastani ja että ennen jalostushaaveita pitää ensin olla tietoa, onko pentu terve ja hyväluonteinen ja onko sillä rodulle jotain annettavaa. Ja että jos koskaan pentuja suunnittelisin, niin olisin kyllä kasvattajaan yhteydessä. Mielessäni ajattelin, että huh – tähän se nyt jää, tähän se kaatuu.

20170328_094711Tätä voi kutsua jo pentulaumaksi – 10 pentua!

Paitsi että ei jäänyt. Tulin yövuoroon töihin, ja ahkera viestittely jatkui. Toisaalta tunnelma alkoi olla jännittynyt, toisena hetkenä tuntui, että olen kohta ihan kauhunsekaisessa paniikissa. Mietin ihan taukoamatta, olenko tähän valmis, onko nyt oikea hetki, entä jos minusta ei olekaan tähän, entä jos pentu tulee ja en jaksakaan. Seuraavana päivänä viestittely jatkui – pitäisi tehdä päätös. Milloin tulen pentua hakemaan? Pennuthan olivat jo 9-viikkoisia ja kasvavat nopeasti, nyt ne menisivät vielä lentokoneessa matkustamossa.

Istuisin varmaan edelleen kotona keittiön pöydän ääressä ahdistuneena ja tuskaisena, jos Aino ei olisi tullut. Aino tuumasi, että menepä hakemaan kaupasta jotain ruokaa, niin hän hoitaa. Kun tulin kotiin, mulle oli lentoliput ja auto varattuna. Jotenkin tuntui kauhean huojentavalta, kun ei tarvinnut päättää itse. Vaikka päätinhän minä itse, Aino vain pisti toimeksi. Sitten iski uusi paniikinaihe – missä hitossa on mun passi? Onko se enää edes voimassa? Muistin tarkkaan, missä kassissa passin viimeksi olin ehkä 2 vuotta sitten nähnyt, mutta kyseistä kassia en kyllä muistanut nähneeni ihan hetkeen. Viimeisin näköhavainto oli auton takapenkillä, siitäkin aikaa pitkälti. Muuton yhteydessä en muista kassia nähneeni. Varastosta se lopulta löytyi kuin ihmeen kaupalla. Se tuntui viimeiseltä merkiltä, sen on tarkoitus mennä näin, mun on tarkoitus lähteä matkaan.

20170328_121348Maitobaarissa lienee ollut ahdasta ja mammakoiralla melkoinen työ

Sunnuntaiaamuna loppui yövuorot. Blokkasin parhaani mukaan kaikki lähtöön liityvät ajatukset. Maanantaina kävin hieromassa muutaman koiran. Vein mummukoirat Ainolle hoitoon. Ajoin Espooseen Lotalle yöksi. Edelleen blokkasin lähtöön liittyvät ajatukset. Minä yksin, ulkomaille. Saksassa pitäisi ajaa autoakin. Tiistaiaamuna herätyskellon soidessa piti vaan pistää hösseliksi. Lentokentälle ajaessa ajattelin, että en varmaan tule hengissä takaisin kotiin. Lentokoneeseen astuessani ajattelin, että se ihan varmasti tippuu alas taivaalta, joko terroristien avustamana tai teknisen vian takia. Saksaan lensin Oslon kautta, koska 1100 euroa halvemmat lentoliput yhdellä koneen vaihdolla oli aika hyvä motivaattori.

18360766_10155198344947808_31261184_nPilvilinnoja lentokoneesta kuvattuna

18336716_10155198344992808_1517534458_nKallein syömäni aamiainen evör. Näyttää simppeliltä ja yksinkertaiselta (mitä se olikin), mutta nälässään ihminen sortuu joskus epätoivoisuuteen. Ei turhaan nurista, että Norjassa on kallista.

Oslossa hengailin lentokentällä jokusen tunnin. Kiertelin pienissä myymälöissä ja taxfreessä, mutten ostanut mitään. Havaitsin Norjassa trolli-kulttuurin vielä elävän, Suomesta ne ovat tainneet jo kadota. Ne muutamat ystäväni, jotka reissustani tiesivät, viestittelivät kanssani ahkerasti facebookin mesessä ja miettivät mm. pennulle nimeä. Pentu kulki nimellä Punkkurottakala (punkku = punainen, rotta koska puikkonaama ja siimahäntä, kala pennun työnimestä kasvattajalla). Itse pohdiskelin, osaisinko selittää ja kysellä kaiken tarvittavan englanniksi, ja lähtisikö pentu edes mukaani. Aika meni ihan mukavasti, ja lento Oslosta Hampuriin ei aiheuttanut enää yhtä pahaa pahoinvointia kuin ensimmäinen lento Osloon. Taivaalla liidellessä katselin pilvilinnoja ja ajattelin Hildaa kauhea ikävä kurkussa ja rinnassa puristaen.

Hampuriin saapuessa alkoi jo aika tavalla jännittää. Ajatukset kääntyivät pikkuhiljaa pentuun. Hampurin lentokenttä oli isompi kuin olin ajatellut. Olin jo aika tavalla myöhässä suunnitellusta ja valmiiksi tiukasta aikataulustani, kun viimein löysin autovuokraamon. Siellä selviää, että muuten hyvä, mutta varaamasi auto olikin varattu eiliselle. Kaikki firman autot olivat ajossa. Parin tunnin päästä voisi auto järjestyä. Se ei tietenkään käynyt päinsä, koska parin tunnin päästä pitäisi olla jo matkalla takaisin kentälle. Ehdin jo miettiä, että tähänkö tämä nyt sitten jää, vaikka tänne asti pääsin, kun eräs pariskunta tulee palauttamaan autoa etuajassa. Tolkuttomasti aikaa vieneiden paperisotkujen jälkeen sain kuin sainkin auton alleni. Oli oma hommansa löytää auto, varsinkin, kun se oli kyllä virkailijan mainitsemassa kerroksessa, muttei lähimaillakaan aluetta, jossa sen piti olla. Sitten piti saada navigaattori vielä kommunikoimaan kielellä, josta olisi mulle jotain iloa. Onneksi se oli TomTom. Tässä vaiheessa olin aikataulustani myöhässä jo tunnin, joten eipä ollut pahemmin aikaa ahdistua ajatuksesta Hampurissa autolla ajamisesta yksin. Auto käyntiin, kaasujalka tukevasti pedaalille ja menoksi!

Motarille selvittyäni matka sujui varsin mukavasti. Maisemat olivat upeita, ja Saksassa kevät oli jo pitkällä. Kuvia en valitettavasti kerennyt ottaa. Löysin Wrohmiin sujuvasti, ja Julianen pihaan parkkeeratessani Juliane tulikin jo vastaan pienen punaisen siimahännän kanssa. Rala juoksi minua vastaan, hyppäsi syliin ja nuoli naaman. Se taisi olla hetki, kun ajattelin, että jos olet ihan oikeasti tällainen, en minä sinua tänne jätä.

18361810_10155198397817808_684095882_n

Virallisesti pentu on Two Coast’s Rala

Kovin pitkään en ennättänyt Julianen luona valitettavasti vierailla, se on ainut asia, mikä reissussa harmitti. Näin Ralan emän Lion, joka ensikohtaamisella teki minuun suuren vaikutuksen. Se tuli niin iloisesti ja ennakkoluulottomasti minua vastaan ja nautiskeli rapsutuksista. En voi sanoa tuntevani Ralan takaa tulevia linjoja saati koiria kovinkaan hyvin, joten emän, jäljellä olevien sisarusten ja pentujen kasvuympäristön näkeminen oli todella tärkeää. Pennuista näki, että emä oli ne hoitanut hyvin, ja niihin oli panostettu aikaa ja vaivaa. Oli vähän epätodellinen olo, kun kirjoitin nimeni alle sopimukseen koiran kaupasta. Toisaalta miksi en olisi kirjoittanut – pentu vastasi sitä, mitä kasvattaja oli minulle siitä kertonutkin.

Kaunis Lio-emä, S Bar L Liocarcinus Crown

Isä Bow, Doc Piepers Avelano

Niin pakattiin pentu boksiin ja lähdettiin paluumatkalle. Matka Wrohmista Hampuriin oli pennulle hankalin – se huusi kuin syötävä ja yritti raivokkaasti päästä ulos boksista. Lisäksi se voi pahoin autossa ja oksensi boksiin, raasu. Aikataulu oli tässä vaiheessa taas tosi tiukka. Pysähdyin matkan varrella tankille, sillä auton vuokra maksoi enemmän, jos palautti auton vajaalla tankilla. Hampurissa löysin kentälle hyvin, mutta siellä ei ollutkaan merkitty vuokra-autojen palautukseen vievää kaistaa niin selkeästi kuin Suomessa. Pyörin kolme kertaa lentokentän rampit summanmutikassa läpi ennen kuin vahingossa eksyin oikealle kaistalle. Epätoivo alkoi siinä kohtaa olla jo melkoinen, sillä aikaa koneen lähtöön oli enää alle 1,5h ja mulla oli lähtöselvitykset, pennun matkalipun ostaminen, turvatarkastukset ja kaikki luonnollisesti vielä tekemättä.

Sain auton palautettua ja yritin pissattaa pennun ennen lähtöä, mutta penturukka oli ihan hukassa suuressa maailmassa eikä sillä ollut ajatustakaan tarpeiden tekemisestä. Kiirehdittiin terminaaliin, jossa rynnättiin ensimmäiseen vastaan tulevaan vessaan, jossa nopeasti huuhtelin enimmät oksennukset pennun rinnuksilta ja tassuista ja siistin vähän kantokoppaa. Mulla ei ollut mitään hajua, mistä terminaalista ja miltä portilta lento lähtee, onneksi matkan varrelle sattui virkailija, joka tiesi nämä kertoa. Sieltä juostiin lähtöselvitystä tekemään, se oli tietenkin toisessa päässä koko lentokenttää. Tiskejä oli siellä niin monta, että meinasi iskeä paniikki, kun Finnairin tiskiä ei löytynyt mistään ja kello tikitti koko ajan. Onneksi taas yksi virkailija sattui olemaan saatavilla, ja hän neuvoi oikealle tiskille. Lähtöselvitys tuli tehtyä ja pentu sai matkalippunsa. Olin etukäteen Finnairilta varmistanut, että pennulle on paikka koneessa, mutten maksanut lippua etukäteen, kun en voinut olla varma, lähteekö pentu kanssani Suomeen.

Turvatarkastus oli tarkempi kuin Suomessa, pennun papereista kukaan ei ollut kiinnostunut, mikä tuntui vähän yllättävältä. Pennun boksin halusivat kyllä tarkastaa huolellisesti, etten vaan salakuljeta siellä huumeita 😀 Turvatarkastuksen jälkeen aikaa koneen lähtöön oli enää 35min, eipä mennyt yhtään tiukille… Löysin oikean portin, havaitsin, ettei koneeseen pakkautuminen ollut vielä alkanut, ja olisin voinut itkeä ilosta, kun portin vieressä oli koju, josta sai ostettua pullon Pepsi Maxia ja täytetyn sämpylän. Tiukkaan aikatauluun Saksassa ei lukeutunut ruokataukoa 😀 Ehdin ottaa pentua vähän vielä jaloittelemaan ennen koneeseen menoa, se katseli kiinnostuneena ihmisten menoa ja tuntui lähinnä ihmettelevän, miksei kukaan pysähtynyt rakastamaan.

Koneeseen pakkautuessa olo oli todella huojentunut – olin selvinnyt! Mielessäni ajattelin, että nyt olisi kohtalon ivaa, jos kone putoaisi taivaalta. Vähän jännitti, millaisen konsertin pentu pistäisi pystyyn koneen lähtiessä liikkeelle, mutta se oli todella väsynyt reissusta ja nukkui ihan hiljaa koko lentomatkan Helsinkiin. Niin nukuin kyllä minäkin, päivä oli ollut pitkä ja raskas. Heräsin vasta koneen laskeutuessa Helsinki-Vantaan lentokentälle, pentu ei tiennyt laskeutumisestakaan yhtään mitään.

Helsingin päässäkään kukaan ei tullut pennun papereita kyselemään. Käveltiin pihalle, otin pennun boksista ja pissatauko olikin jo pennun mielestä paikallaan. Se otti minuun tosi paljon kontaktia ja kulki häntä pystyssä reippaasti mukana. Auton löytämiseen meni hetki, kun tultiinkin toisesta terminaalista ulos kuin mistä aamulla olin mennyt sisään. Siinä pennun kanssa kävellessä aloin miettiä, että pennulle pitäisi varmaan olla joku ehkä vähän Punkkurottakalaa kauniimpi nimi. Rala ei oikein suomalaiseen suuhun minusta istunut, ei minun suuhuni ainakaan. Sitten mietin, että pentuhan oli näin lyhyen tuttavuuden perusteella täyttä rakkautta, joten se voisi olla Lempi. Kun testimielessä sitä Lempiksi kutsuin, se otti minuun heti kontaktia. Siitä nimi sitten jäi. Yritin autolla tarjoilla pennulle ruokaa ennen lähtöä, mutta se taisi olla vähän pahoinvoiva, sillä ruoka jäi kuppiin.

Lähdettiin vielä yötä vasten ajamaan kotiin, ja hyvä niin, sillä pian Helsingistä päästyämme alkoi sataa lunta. Mulla oli tietenkin jo kesärenkaat alla. Ajaminen alkoi hirvittää Joutsan jälkeen, kun lunta oli tien päällä jo muutama sentti ja taivaalta satoi vaakatasossa lunta vaan koko ajan lisää. Näkyvyys oli ihan onneton. Oltiin kotona kahden jälkeen yöllä, ja minä olin kuolemanväsynyt. Käytin pennun nopsaan pihalla, tarjoilin sille ruokaa vähän paremmalla menestyksellä ja lähdettiin yrittämään unta. Pentu alkoi ulvoa heti, kun katosin näkyvistä. Yritin ensin olla noteeraamatta sitä ajatellen, että kyllä se lopettaa, kun huomaa, ettei saa sillä mitään. Kellon lähestyessä kolmea ja ulvonnan jatkuessa oli pakko sanoa sille, että täällä ei kuule voi yöllä ulvoa, mene nukkumaan. Se ilmeisesti ymmärsi puhetta, koska pian kuului kevyt tömähdys ja sen jälkeen tuhinaa 😀

18424802_10155200649157808_382249058_nKorvat kokoluokkaa corgi…

Aamulla herättiin varhain ja lähdettiin ihmettelemään lumimaisemaa. Pentu ei kovin kauas jaloista lähtenyt, mikä oli toisaalta hyväkin. Kuvien ottamisesta se tosin teki vähän haastavaa, mutta se lienee toissijaista. Ensimmäisiä pennunkatsojiakin meillä piipahti heti samana päivänä, ensin Elli päivällä, sitten iltapäivästä Aino samalla, kun toi hoidossa olleet Rinin ja Neven kotiin. Mummukoirat totesivat kotiin tullessaan vaan, että täällä on taas tuollainen, ja tutustuminen pentuun oli sillä selvä. Heli ja Jouni pyörähtivät myös meillä pentua katsomassa ja ottivat ihania kuviakin.

Lempi otti vieraat vastaan riemukkaasti eikä säästellyt pusuja (eikä varmaan hirveästi hampaitakaan). Muihin koiriin se teki tuttavuutta vähän varovaisemmin, Ainolla kun oli oma lauma myös mukana. Illasta meidän jäätyä oman porukan kesken tuttavuus oli edistynyt jo tälle asteelle:

18361183_10155198515872808_627375765_n

Olen yrittänyt dokumentoida pennun touhuja ahkerasti. Jos joku asia on jäänyt harmittamaan ihan hirveästi Hildan pentuajoista, niin se, että siitä ei juurikaan ole kuvia. Pentuaika on niin nopeasti ohi, kuviin on ihana palata sitten, kun pentu on kasvanut ison koiran mittoihin. Ja myöhemminkin. En muista aiemmin havainneeni niin selkeästi oman pennun kasvua. Lempi tuntuu kasvavan ihan silmissä.

18360679_10155200649102808_900686632_nYstävät ovat tuoneet paljon lahjoja penskalle, kuvassa vain osa Lempin saamista tuliaisista.

Lempin ensimmäinen viikko Suomessa oli varsin luminen. Tässä muutamia lenkkien varrelta otettuja videopätkiä, ovat puhelinlaatuisia, joten laatu ei valitettavasti päätä huimaa. Mutta muistoja, muistoja.


Kameraa olen yrittänyt ulkoiluttaa ahkerasti. Tässä muutama valikoitu kuva ensimmäiseltä yhteislenkiltä mummukoirien kanssa. Lempi ei ollut varsinaisesti levoton yksin meillä ollessaan, mutta selkeästi sitä tuntui kuitenkin rauhoittavan, kun sai mummukoirat seurakseen. Pennulle oli varmasti iso muutos lähteä äidin ja ison sisaruslauman keskeltä isoon maailmaan ihan yksinään.


Hihnakävelyä treenataan päivittäin, nyt se sujuu jo vähän paremmin kuin tällä videolla!

Vappuna tavattiin Freyaa (E. Listen To My Story) pentupainien toivossa. Freya oli vähän vauhdikas ja innokas leikkikaveri, mutta pennuilla tuntui kuitenkin olevan ihan kivaa keskenään. Yllättävän hyvin Lempi piti puolensa leikissä, vaikka Freya oli kokonsakin puolesta etulyöntiasemassa.

Lempi 10,5vkoa

Iloinen Freya 15,5vkoa

Oma lelu, paras lelu!

Kaupunkikävelylläkin on keretty kertaalleen käydä Ellin ja Mauri-malinoisin kanssa. Lempi oli tosi reipas, alkuun Mauri tosin oli sen mielestä vähän epäilyttävä, mutta pian kulkeminen Maurin kanssa sujui jo kuin vanhalta tekijältä. Käväistiin matkakeskuksella hengailemassa, käveltiin kävelykadulla keskustassa, ostettiin jätskiä ja kierrettiin kirkkopuisto. Hyvää harjoitusta pienelle. Pennulle suurin ihmetys olivat jäyhät suomalaiset, jotka eivät tule rakastamaan, vaikka kuinka sinnikkäästi ja vetoavasti katsoisi.

18386989_10155200649392808_219660039_n”Minä tiedän jo, että otan kaikkea. Miksi sulla kestää niin pitkään valita?”

Jätski on hyvää! Kirjurin pisteet menivät suolaiselle kinuskijätskille.

18337456_10155200649407808_1908537739_nKäväistiin Lempin kanssa kaupunkikävelyn päätteeksi vielä Mustissa ja Mirrissä ostoksilla. Sieltä löytyi viimein pennulle rakastajia, se oli niin onnellinen. Samalla punnitsin Lempin, himpun alle 11-viikkoinen rottakala painoi tasan 7kg. Kaupasta tarttui mukaan herkkuja. Ja taas yksi lelu. Jos pentu riemastuu ikihyviksi lelusta, se on tavallaan ostopäätös.

Nyt kotona on taas varsinainen sirkus pyöritettävänä, sillä Keksi ja Karkki ovat meillä hoidossa Ainon ulkomaanreissun ajan. Mukavasti meillä on mennyt ison lauman kanssa, vaikka alkuun aina vähän kauhistelee, että miten noin monen nuoren koiran lauma oikein pyörii. Pentu on tykästynyt erityisesti Keksiin, ja niistä onkin tullut aikalailla erottamaton parivaljakko. Kiva on ollut katsoa, kun Lempi leikkii Keksin kanssa. Rini on yrittänyt leikittää pentua ulkona, mutta kotona leikkiminen ei sovi. Neve on pennun hyväksynyt, mutta on vähän hitaampi ottamaan siihen kontaktia. Sama oli aikoinaan Hildan kanssa, joten en ole huolissani.

Lämmintä kevätpäivää vietettiin lenkillä. Pentukin meni pulikoimaan isojen perässä.

Keksin ja Lempin leikkiä eilispäivältä

Myös Karkki on ansioitunut pennun hoitotätinä

Kuvia lenkiltä

Pennun kanssa on vähän treenailtukin, hauska on ollut lähteä työstämään pennun kanssa pohjia harrastuksille. Ollaan harjoiteltu istumista, maahanmenoa, seisomista, odottamista, luopumista, kontaktia, käsikosketusta, luoksetuloa, omaan nimeen reagoimista, noudon alkeita, perusasennon hakemista oikealla ja vasemmalla, tuttiseuraamista oikealla ja vasemmalla… paljon siis kaikenlaista! Lempi on innokas oppimaan ja tuntuu oppivan nopeasti. Hauska on ollut myös huomata oma kehittyminen koiran koulutuksessa, osaa kiinnittää huomiota ihan pieniin juttuihin, joita aiemmin ei varmasti olisi tullut edes ajatelleeksi.

Eilen treenattiin ulkona Helin, Jounin ja Armaksen kanssa. Kiitos ihanista kuvista!

Rinin ja Keksin kanssa tehtiin ratatreeniä tulevia kisoja varten. Treeneissä oli kivempaa kuin ohjaajan ilme aina antaa kuvissa ymmärtää.

18337479_10155200649587808_423407807_nSaijan ja Ruutin kanssa käytiin myös lenkillä

En ihan vieläkään ole varma, oliko tämä oikein. Olinko valmis, oliko nyt hyvä hetki. Hildan ikävä ei ole poissa, eikä Hildan paikkaa sydämessäni voi kukaan viedä. En toisaalta tiedä sitäkään, olisinko koskaan tullut tämän valmiimmaksi. Paljon hyvää pentu on tuonut tullessaan. Lamaannuttavalta tuntunut väsymys on ainakin hetkeksi väistynyt, ja toistaiseksi tuntuu, että olen jaksanut pentuarkea paljon paremmin kuin mitä etukäteen pelkäsin. Tuntuu, että on hieman helpompi hengittää. Monesti pennun touhuja katsellessa tullutta naurua seuraa vielä itku, ja monesti huomaan miettiväni, miten Hilda pennusta olisi pitänyt ja olisi opettanut sille niin hyviä kuin huonojakin tapoja. Mutta ihana on aamulla herätessä ottaa pentu syliin ja vaihtaa vähän pusuja. Mennään päivä kerrallaan, niin kuin tähänkin asti. Muistaakseni kotimatkalla Saksasta kuuntelin Spotifysta biisin, jonka lyriikoissa laulettiin

”But can you show me your heart / so I can heal / the pieces that hurt?”

Se tuntui sopivan tähän hetkeen, vaikken usko, että särkyneet palaset sydämessäni olisivat parannettavissa. Mutta ehkä Lempi toi tullessaan toivonpilkahduksen ja jaksan taas uskoa tulevaan.


1 kommentti

Emppisten pikkujoulut

Blogin päivityksissä on näköjään menossa jonkinlainen aktiivisuuskausi, mutta armaat lukijat – fear not – tämä aktiivisuus todennäköisesti kuolee ennen kuin ehtii kunnolla alkaakaan 😀

Tänään vietimme Empathica’s- eli Emppisporukalla ensimmäistä kertaa pikkujouluja yhdessä. Olin vuokrannut meille kentän Haukkuvaarasta kolmeksi tunniksi vapaamuotoista treenaamista varten, ja luonnollisesti pikkujouluihin kuului olennaisesti myös syöminen ja valokuvaus – hyvää seuraa unohtamatta! Harmillisesti pippaloihin ei erinäisistä syistä päässyt ihan niin moni osallistumaan, kuin ennakkoon toivottiin, mutta kivaa meillä oli silti ja treeniaikaa mukavasti. Mun lisäksi paikalla oli koirineen Aino, Saila sekä Neea. Treenattiin ensin tokoa ja vähän rallytokoa, loppuun Aino veti meille tiiviin pläjäyksen erilaisia fysiikkatemppuja, joita hän on Keksin kanssa tehnyt.

Ihana oli nähdä pitkästä aikaa Neeaa ja Morrista (Empathica’s Neville)! Morris oli kovasti miehistynyt viime näkemästä, ja sen työskentely on mennyt tosi paljon eteenpäin – Neea on siis tehnyt hienoa työtä poitsun kanssa! Morriksesta napattiin uudet posetuskuvat, ikää siis 1v10kk.

Elli otti joitakin kuvia fysiikkatemppuosuudesta, niitä tässä ohessa näytillä. Mukavasti nuoriso sekä mulla temppuja treenannut Neve oivalsivat temppujen ideaa ja alkoivat tarjota erilaisia variaatioita. Tehtiin ensin laatikkoon hakeutumista, temppuiltiin tasapainotyynyllä, kävelytettiin koiria eri tavoin aseteltujen puomien yli, harjoiteltiin saman puolen etu- ja takajalan nostoa…

Lopuksi otettiin joitakin ryhmäkuvia.

dsc_0452Kolme N-pentueesta, Messi (Empathica’s Naldo), Keksi (Empathica’s Naroona) ja Morris (Empathica’s Neville). Upeat nuoret koirat!

dsc_0350Hilda toivoo, että joulu olisi pian ja joulupukki toisi paljon lahjoja 🙂

dsc_0394Hyvää joulun odotusta kaikille lukijoille, viikon päästä on jo joulu!


Jätä kommentti

Hoitokoiria

Päivittelin tämän postauksen jo eilen, mutta se jostain syystä katosi jonnekin bittiavaruuden uumeniin, joten uutta yritystä pukkaa.

Meillä on ollut viimeisen 1,5 viikon aikana hoitokoiria riittämiin. Ensin meillä majaili Lily (Of Gurrent Extreme Evita) viiden päivän ajan kotijoukkojensa ulkomaan matkan ajan. Ennakko-odotuksista poiketen hoitoaika meni meillä yllättävän kivuttomasti.

Oli mielenkiintoista seurata omien koirien käytöstä sosiaalisesti epävarman koiran kanssa. Rini on mun koirista Lilylle tutuin, joten liekö johtunut siitä, mutta Lily selkeästi ensimmäisenä luotti siihen, että Rini ei tee sille mitään pahaa. Niinpä yhteislenkit aloitettiin ensin vain Rinin kanssa. Päivien kuluessa luotto myös Hildaa ja Neveä kohtaan kasvoi, kun Lily huomasi, että mun koirat kääntyivät pois, jos se alkoi näyttää merkkejä, että nyt olette liian lähellä ja alkaa ahdistaa. Meidän tytöt myös selvästi lenkillä vähensivät yletöntä riehumista, ihan kuin olisivat sielläkin yrittäneet kaikilla tavoin osoittaa, että hyvissä aikeissa ollaan. Viimeisinä päivinä leikkiminenkin lenkillä taas yltyi, mutta siinä vaiheessa Lily oli jo niin luontevasti muun lauman mukana, ettei ongelmia tullut.

Olen aika ylpeä omista tytöistä, kun ne osasivat niin hienosti toimia Lilyn kanssa!

Välihehkutuksena on taas kerrottava, että edelleen löytyy kodin läheltä uusia ihania polkuja tutkittaviksi. Valtaosa meidän vakiolenkkireiteistä menee laduiksi talven ajaksi, joten vaihtoehtoiset lenkkireitit tulevat tarpeeseen! Viime aikoina ei tosin ole tehnyt edes mieli lähteä minnekään kauemmas lenkille, kun kodin vierestä pääsee jo ihaniin maastoihin. Uutuudenviehätystä on toki vielä ilmassa.

Hilda on päässyt tällä viikolla viimein ulkoilemaan ilman tossua. Uusi kynsi on hyvää vauhtia kasvamassa, ja ainakin tässä vaiheessa näyttäisi, että se on ihan yhtä vahva kuin entinenkin. Eläinlääkäri vähän varoitteli entistä kynttä poistaessaan, että uudesta saattaa tulla onneton nysä, mutta nyt näyttäisi siltä, että ihan entisenveroinen kynsi tulee tilalle.

Mutta takaisin niihin hoitokoiriin, sillä Lilyn jälkeen hoitoon tulivat Keksi ja Seela. Viisi koiraa meni siinä, missä neljäkin. Seelan iloörinä säesti aamuja ja sängyssä oli entistä vähemmän tilaa öisin.

15401315_10154717760217808_1339427148_n

dsc_0159

Eipä näitä lenkkejä ihanassa pakkassäässä ja auringonpaisteessa vaihtaisi mihinkään! Koirien ja oma mieli lepää työ- ja joulunaluskiireiden keskellä, kun pääsee raittiiseen ilmaan. Uusia lenkkireittejä kävellessä aikakin hurahtaa ihan siivillä.